*Ystävät*...

Ystävilläsi on ongelmia.
He kaipaavat apua ja tukeasi.
Sinä annat apua.

Juttelet heidän kanssaan milloin vain kun he apua tarvitsevat,
lohdutat heitä loputtomiin kunnes heidän olonsa muuttuu paremmaksi,
keskeytät omat puuhasi ja karsit omista menoistasi heidän vuokseen,

Miksikö? Koska he merkitsevät sinulle paljon ja toivot heidän olevan sinun tukenasi.

Mutta sitten kun koittaa se päivä kun sinä tarvitsisit apua ja ystävien tuki olisi juuri silloin korvaamatonta, mitä saat heiltä vastaukseksi?

*Tuut tuut*
Hei sori, mul on just bileet mut koita pärjätä! *klik*
Mä en jaksa puhua tästä... Sä tiedät mitä mä ajattelen, that's it!
Mee puhuun ammattilaisille.
Sori, mä en oikein osaa sanoa mitään...
Mä meen ajeleen mun poikaystävän kaa, moikka!


... Niin, näin siinä käy. Toki he joskus apua tarjoavat mutta eivät ole oikeasti niin paljon tukena kuin sinä itse olit heille....

Kysynpä vaan: onko tämä v*ttu sitten reilua...?

Paikka, johon ei ole onnea

Hyvä Fxxxxx,

Olin 3-vuotias kun otit minut huostaasi. Suuren hädän keskellä kun ei ollut muuta vaihtoehtoa sinä annoit minun tulla luoksesi. Vakaa aikomuksesi oli kasvattaa minut turvallisesti jotta minusta tulisi elämässä pärjäävä kunnon kansalainen. Itse olin niin toiveikkain mielin elämään suhtautuva kuin 3-vuotias voi olla... Harmi vain että silloin en vielä tiennyt millainen HIRVIÖ sinä tulisit olemaan...

7-vuotiaana laitoit minut kouluun. Sitä ennen tunsin jo pientä yhteenkuulumattomuuden tunnetta. Kaikki oli niin vieraan oloista luonteelleni, joka silloin ei vielä ollut täysin kehittynyt. Koulussa kaikki vasta alkoi mennä pieleen... Ympärilläni olevat ihmiset vain huusivat minulle ja se työnsi minua, jo valmiiksi arkaa pikkupoikaa kuoreni sisään. Ja se vain jatkui ja jatkui... "Toverini" tekivät koulupäivistäni yhtä tuskaa haukkumalla ties millä nimillä, ruokkimalla pelkojani ja kaikella muulla, mitä en edes haluaisi muistaa... Painostuksesta ja kiusaamisen pelosta yritin lopulta olla kuin muut. Pakotit ainutlaatuisen ja erilaisen yksilön sulautumaan massaan koska muuten hän olisi saanut kärsiä vielä enemmän... Ja TÄMÄ oli sinusta "hyvää kasvattamista"?

Tätä jatkui 13-vuotiaaksi asti. Näiden vuosien aikana minusta olis kasvanut arka ja sulkeutunut ihminen. En uskaltanut liikkua ulkona, en viettänyt aikaa kavereiden kanssa... Olin syrjäytynyt ja istuin vain kotona. Oli minulla koulussa muutamia kavereita mutta ei koskaan tosi-ystäviä... Ja sinä se et puuttunut asiaan vaikka sen hyvin näit! Ala-asteelta jatkettiin sitten ylä-asteelle ja siellä kaikki muuttui vain rumemmaksi... Pahimillani olin juuri 13-14-vuotiaana: yritin täydellisesti olla kuin muut, peläten että saan muuten kokea vielä suurempaa tuskaa... Noihin aikoihin sisälläni oli myös sisälläni alkanut herätä se tunteista ihanin: rakkaus. Minä janosin sitä, janosin todella... Mutta sinä et minulle suonut vaan heti liekin sytyttyä tartuit vesiletkuun ja kidutit sitä kokonaiset 6 vuotta...! Tänä aikana sain kokea pelkkää petosta, pettymyksiä, tuskaa, k*setusta ja noloja tilanteita, joissa minulle aina naurettiin... Ja tämäkin oli näköjään sinusta aivan ok.

15-vuotiaana löysin onneksi auttavan käden, nimittäin Herran Kaikkivaltiaan. Hän antoi minulle voimaa jollain ihmeen kaupalla jaksaa sinun järkyttävän kauheaa kasvatustasi. Hän antoi minulle myös voimaa olla oma itseni... Eli päätin viimein lopettaa esittämisen ja kestää sen tuskan, jonka sinä tulisit suomaan... Päätin että aivan h*lvetin sama mitä enää tapahtuisi! PELATAAN SITTEN SINUN TAVALLASI!!!

Ja yhtä tuskaahan siitä tuli... Ja nämä vuodet ovat olleetkin kaikkein vaikeimpia... Peruskoulusta päästyäni minulla olisi ollut mahdollisuus vaihtaa huoltajaa ja aioinkin sen jo tehdä. Tästä huolimatta minä kuitenkin jäin sinun luoksesi koska ajattelin että antaa sinulle vielä yhden mahdollisuuden ja katsoa jos kaikki muuttuisi... Noh, se luottamus osoittautui sitten täysin turhaksi! Kaikki oli alusta asti täyttä p*skaa! Sinä edelleen katsoit vierestä kun minua yritettiin sulkea kuoreni sisään monin eri tavoin... En onneksi enää ollut niin heikko näiden kaikkien vuosien jälkeen vaan pysyin kannassani enkä taipunut massan painostukseen vaikka sitä kovasti yritit!

Näiden 3 viimeisen vuoden aikana sinä tuhosit minulta yhden mahdollisuuden rakkauteen koska toinen osapuoli ei hyväksynyt sitä että olit minun huoltajani... Lisäksi veit minulta mahdollisuuden onnelliseen lapsuuteen ja nuoruuteen... Sinä vain tuhosit sen. Viimeinen pisara oli kuitenkin se kun sairastuin masennukseen... Ja sitäkään sinä et edes aikonut estää!!! Olin juuri saanut uuden huoltajan ja hän oli sellainen, joka välitti minusta ja jonka kanssa koin yhtenäisyyttä. Hän auttoi minua pääsemään lähemmäs unelmiani... Mutta sitten masennus, jonka SINÄ aiheutit, pilasi kaiken... JOuduin lopettamaan koulun, uusi huoltajani hylkäsi minut ja jouduin takaisin sinun kynsiisi...!

Kirjoitin tämän nyt siksi että aion lähteä... Kyllä vain! En aio jäädä tänne kitumaan ja kuolemaan... Vaikka olet tehnyt myös jotain hyvää minulle elämäni aikana niin silti... MINÄ EN ENÄÄ KYKENE RAKASTAMAAN SINUA!!! En voi sanoa toivovani sinulle mitään hyvää koska tiedän että aiot jatkaa tätä toimintaa monille kaltaisilleni vielä tulevaisuudessa... SINÄ OLET PELKKÄ TUNTEETON HIRVIÖ, JOKA ON TÄHÄN MENNESSÄ PILANNUT ELÄMÄÄNI!

Jää siis hyvästi... En usko että tulee ikävä...

Terveisin,
Goysha

Alistusjärjestelmä

"Jalbit oli nuori mies, joka oli hieman erilainen kuin muut. Hän ei halunnut olla osa harmaata massaa. Tästä syystä Jalbit sai kärsiä. Häntä osoiteltiin, nimiteltiin friikiksi, oudoksi, hintiksi ja vaikka miksi... Noh, tähän Jalbit oli kyllä jo tottunut eikä se häntä sinänsä haitannut. Suku ja ystävät alkoivat olla huolissaan pojan terveydentilasta ja yrittävät puhua häntä hakemaan apua. Jalbit ei kuitenkaan uskonut tarvitsevansa apua ja jatkoi samaan malliin.


Eräänä päivänä, Jalbit kuitenkin tajusi sen: jos hän haluaa toteuttaa itseään ja pärjätä elämässään, hänen on korjattava itsetuntonsa ja tultava ehjäksi ihmiseksi. Niinpä tämä poika päätti hakea apua psykiatriselta osastolta. Hän kävi siellä kaksi kertaa. Saattaa kuulostaa merkityksettömältä määrältä... Mutta tämä pieni määrä toi jo helpotusta Jalbitin elämään. Hän sai kerto murheistaan ja puhua niistä. Hän vaikutti pitkään aikaan paljon iloisemmalta. Tuntui että tästä alkaa parantuminen.


Toisella kerralla psykiatrisen puolen henkilöt lupasivat soittaa seuraavasta kerrasta Jalbitille. Niinpä Jalbit jäi toiveikkain mielin odottamaan heidän soittoaan. Hän odotti ja odotti... Kului päiviä, sitten viikkoja ja sitten olikin jo kulunut kuukausi... Ja tällä aikaa Jalbitin elämäntila oli vain pahentunut: hän oli sortunut itsensä satuttamiseen koska ahdistus oli kasvanut niin suureksi. Jalbitia ahdisti ja suututti ettei häneen otettu yhteyttä. Hänestä tuntui ettei kukaan välitä hänestä. Kaverit yrittivät auttaa mutta sekään ei helpottanut kuin pienen hetken. Kaikki tuntui toivottomalta...


Lopulta Jalbit sai tarpeekseen. Hän päätti itse pistää asioihin vauhtia ja teki ratkaisunsa. Eräänä iltana kun hänen äitinsä oli lähtenyt yövuoroon, lähti Jalbit kaupungille. Siellä hän meni yksikseen istumaan puistoon. Häntä hermostutti hieman se, mitä aikoi tehdä mutta tiesi ettei ole muutakaan vaihtoehtoa... Niinpä hän otti repustaan viinapullon, jonka oli kaverinsa kautta saanut. Jalbit kiersi korkin auki, nosti pullon huulilleen hien jo valuessa otsalta poskille. Hän keräsi rohkeutensa, nosti pullon huulilleen ja alkoi juoda. Jalbit vihasi väkeviä eikä muutenkaan sietänyt juomista niin paljon... Mutta nyt hän joi. Hän joi ja joi eikä lopettanut. Hetken juotuaan hän otti laukustaan puisen kepin, jonka oli löytänyt metsästä. Hän kohotti kepin ja jo melkein itku silmissä, alkoi hän hakata sillä itseään. Jalbit ei myöskään pitänyt itsensä satuttamisesta ja pelkäsi yli kaiken kaikkia vammoja mutta silti hän vain jatkoi itku kurkussa. Hän läimäytteli itseään poskille, hakkasi päätä ja kehoaan kunnes oli täysin mustelmilla ja väsynyt.


Tämän jälkeen Jalbit joi taas lisää kunnes olisi varmasti kännissä ja unohtaisi edes hetkeksi tämän pahan olon. Sitten hän nousi horjahdellen ylös, käveli viereiselle hiekka- ja soratielle. Jalbit katsoi itku kurkussa tietä, joka oli täynnä teräviä kiviä, hiekkaa ja kaikenlaisia roskia. Hetken taas kerättyään rohkeuttaan otti hän vauhtia, juoksi ja sitten hyppäsi naama edellä hiekkatietä kohti. Kaaduttuaan maahan Jalbit nousi yhä uudelleen ylös ja jatkoi vaan. Hetken päästä hänen naamansa ja muu kehonsa oli täysin verillä ja ruhjeilla ja Jalbit vain itki. Häntä pelotti että hän kuolee sillä hän ei halunnut kuolla, häntä pelotti oikeasti. Sitten yhtäkkiä Jalbitia alkoi heikottaa ja hän kaatui maahan. Viimeisillä voimillaan soitti hän kaverilleen ja kertoi itkien missä oli. Tämän jälkeen kaikki sumeni...


Seuraavan kerran Jalbit havahtui sairaalasta. Hän ei tiennyt miten oli sinne joutunut mutta muisti eiliset tapahtumat. Hänen koko kehoaan oli paikkailtu siteillä ja laastareilla ja hänen naamansa oli aivan ruhjeilla. Jalbitia itseä rupesi taas itkettämään koska hän pelkäsi suunnattomasti että hänelle olisi tullut jokin pysyvä vamma. Hetken päästä hänen äitinsä, siskonsa ja hyvä ystävänsä tulivat kaikki myös itkien huoneeseen ja juoksivat halaamaan Jalbittia. Kaikki he olivat peloissaan ja huolesta sekaisin. Tämän nähdessään Jalbit alkoi itsekin itekä vain enemmän ja sanoi: "Anteeksi..." Samassa huoneeseen ilmestyi lääkäri psykiatriselta osastolta. Jalbit nousi vähäisillä voimillaan ylös, katsoi lääkäriä ja itkuisella sekä voimattomalla äänellään hän kysyi: "Saanko mä nyt apua...?""


Tämä nuori poika haki apua eikä häntä autettu. Hänellä taisi mennä liian hyvin. Sen takia hän sortui itsemurhayritykseen vaikka hänellä ei ollut mitään aikomusta tappaa itseään. Itku kurkussa hän joutui satuttamaan itseään... Ja vain sen takia että hän halusi huomiota ja apua! Valitettavaa on että tällaiseen moni nuori todellaa saattaa sortua koska heistä ei välitetä....

Se on hyvä että sairaanhoitomme on tasokasta.... Mutta onko SE oikein että nuorten on pakko vähintään yrittää tappaa itsensä ennen kuin heistä ollaan oikeasti huolissaan.... ONKO!?!?!?

V*TTU ONKO?!?! SANOKAA NYT HEMMETTI JOKU?!?!?

Paluu todellisuuteen... </3

Eräänä päivänä, muutti hän itsensä toiseksi ihmiseksi...

Hän päätti ottaa rakkauden elämäänsä ja alkaa nauttia elämästä, toivoen voivansa parantaa henkiset haavansa. Ja se onnistuikin: 6 vuoden tuskailun jälkeen hänen elämänsä alkoi viimeinkin kukoistaa. Rakkautta oli ja monet muutkin asiat tuntuivat menevän hyvin...

... mutta luonto ei ollut samaa mieltä...

Kuin tarkoituksella, hänen kukoistavansa onnen aikoihin alkoivat hänen läheistensä asiat mennä päin p*rsettä. He kokivat surua, epätoivoa ja tuskaa. Tähän oli olemassa vain yksi teoria: luonnonlaki. Laki, joka tekee minusta onnenamuletin muille ihmisille. Kun heillä menee hyvin, on minulla mentävä huonosti ja nyt kun sain itse kokea onnea niin lain mukaan heille koituu siitä pelkkää epäonnea...

... joten se ryhtyi toimenpiteisiin palauttaakseen tasapainon...

Eihän sitä onnea kestänytkään kuin kuukauden niin sitten se tapahtui: se on loppu nyt. Nämä sanat... Nämä sanat palauttivat luontoon sen järjestyksen, mikä siellä kuuluukin olla. Katastrofin merkkejä oli kyllä jo ilmassa, mutta halusin uskoa että se ei olisi totta.... Mutta minä olinkin tyhmä...

... ja nyt kaikki on niin kuin ennenkin, rakkaus tiessä ja kyyneleet suupielessä.

Niin, nyt kaikki on taas kuten aina. Hän käväisi reissulla ja yritti olla toinen ihminen... Sellainen ihminen, jolla asiat olisivat hyvin ja jolle suotaisiin onnea. Sitä hän yritti ja halusi olla koska uskoi hyvään.... Mutta ilmeisesti luonnonlakeja ei voi muuttaa.

Eli te kaikki, jotka mietitte minne katosin niin älkää huoliko... Täällä minä olen taas! Normi-Juuso on palannut! Se rakkautta ja onnea kokeva tyyppi oli vain valhetta.... Tämä surua, epätoivoa, tuskaa ja vääryyttä kokeva ikuinen luuseri ja yksinäinen surkimus, TÄMÄ on todellisuutta!!!

Vain ystäviä (?/!)

Vain ystäviä?(!)

Tavattiin syksyllä, tutustuttiin, toisillemme uskouduttiin
paremmin kohta tunnettiin vaik kaukana oltiin
jo profiilitkin toistemme nähtiin

Vain ystäviä...?(!)

Myöhemmin tavattiin uudelleen, siellä treffaillen ja yhdessä puuhaten
yhä paremmin alettiin tutustumaan ja toisiamme tuntemaan
heräs ajatus: olisko tässä jotain suurempaa?

Vain ystäviä......?(!)

Netissä sitä aina vaan juteltiin ja tunteet vain kasvoi
hetkessä sitä oli onnensa kukkuloilla, suorastaan leijui taivaissa
tässä se nyt saattaisi olla....

Mut sit.... Se ilmottaa sulle et joo, se seurustelee...


........ MITÄ V*TTUA?!?!?!?!

Eikä tyyppiä harmita edes se eniten että menetti mahdollisen rakkauden, ei.... Vaan se että se toinen EI-IKINÄ-KERTONUT-MITÄÄN!!!!

Varsinaista kaveruutta tosiaan!! Ei kerrota omista säädöistään..... Se on erittäin mukava yllätys sitten kun sen saa kuulla kuin salamana kirkkaalta taivaalta...

Joten pyydän.... Älä vaivaudu sitä kertomaan.... KYLLÄ SE S**TANA SOIKOON TULI SELVÄKSI ETTÄ ME OLLAAN VAIN YSTÄVIÄ!!!!!!!!!

= Vain ystäviä!