"Jalbit oli nuori mies, joka oli hieman erilainen kuin muut. Hän ei halunnut olla osa harmaata massaa. Tästä syystä Jalbit sai kärsiä. Häntä osoiteltiin, nimiteltiin friikiksi, oudoksi, hintiksi ja vaikka miksi... Noh, tähän Jalbit oli kyllä jo tottunut eikä se häntä sinänsä haitannut. Suku ja ystävät alkoivat olla huolissaan pojan terveydentilasta ja yrittävät puhua häntä hakemaan apua. Jalbit ei kuitenkaan uskonut tarvitsevansa apua ja jatkoi samaan malliin.
Eräänä päivänä, Jalbit kuitenkin tajusi sen: jos hän haluaa toteuttaa itseään ja pärjätä elämässään, hänen on korjattava itsetuntonsa ja tultava ehjäksi ihmiseksi. Niinpä tämä poika päätti hakea apua psykiatriselta osastolta. Hän kävi siellä kaksi kertaa. Saattaa kuulostaa merkityksettömältä määrältä... Mutta tämä pieni määrä toi jo helpotusta Jalbitin elämään. Hän sai kerto murheistaan ja puhua niistä. Hän vaikutti pitkään aikaan paljon iloisemmalta. Tuntui että tästä alkaa parantuminen.
Toisella kerralla psykiatrisen puolen henkilöt lupasivat soittaa seuraavasta kerrasta Jalbitille. Niinpä Jalbit jäi toiveikkain mielin odottamaan heidän soittoaan. Hän odotti ja odotti... Kului päiviä, sitten viikkoja ja sitten olikin jo kulunut kuukausi... Ja tällä aikaa Jalbitin elämäntila oli vain pahentunut: hän oli sortunut itsensä satuttamiseen koska ahdistus oli kasvanut niin suureksi. Jalbitia ahdisti ja suututti ettei häneen otettu yhteyttä. Hänestä tuntui ettei kukaan välitä hänestä. Kaverit yrittivät auttaa mutta sekään ei helpottanut kuin pienen hetken. Kaikki tuntui toivottomalta...
Lopulta Jalbit sai tarpeekseen. Hän päätti itse pistää asioihin vauhtia ja teki ratkaisunsa. Eräänä iltana kun hänen äitinsä oli lähtenyt yövuoroon, lähti Jalbit kaupungille. Siellä hän meni yksikseen istumaan puistoon. Häntä hermostutti hieman se, mitä aikoi tehdä mutta tiesi ettei ole muutakaan vaihtoehtoa... Niinpä hän otti repustaan viinapullon, jonka oli kaverinsa kautta saanut. Jalbit kiersi korkin auki, nosti pullon huulilleen hien jo valuessa otsalta poskille. Hän keräsi rohkeutensa, nosti pullon huulilleen ja alkoi juoda. Jalbit vihasi väkeviä eikä muutenkaan sietänyt juomista niin paljon... Mutta nyt hän joi. Hän joi ja joi eikä lopettanut. Hetken juotuaan hän otti laukustaan puisen kepin, jonka oli löytänyt metsästä. Hän kohotti kepin ja jo melkein itku silmissä, alkoi hän hakata sillä itseään. Jalbit ei myöskään pitänyt itsensä satuttamisesta ja pelkäsi yli kaiken kaikkia vammoja mutta silti hän vain jatkoi itku kurkussa. Hän läimäytteli itseään poskille, hakkasi päätä ja kehoaan kunnes oli täysin mustelmilla ja väsynyt.
Tämän jälkeen Jalbit joi taas lisää kunnes olisi varmasti kännissä ja unohtaisi edes hetkeksi tämän pahan olon. Sitten hän nousi horjahdellen ylös, käveli viereiselle hiekka- ja soratielle. Jalbit katsoi itku kurkussa tietä, joka oli täynnä teräviä kiviä, hiekkaa ja kaikenlaisia roskia. Hetken taas kerättyään rohkeuttaan otti hän vauhtia, juoksi ja sitten hyppäsi naama edellä hiekkatietä kohti. Kaaduttuaan maahan Jalbit nousi yhä uudelleen ylös ja jatkoi vaan. Hetken päästä hänen naamansa ja muu kehonsa oli täysin verillä ja ruhjeilla ja Jalbit vain itki. Häntä pelotti että hän kuolee sillä hän ei halunnut kuolla, häntä pelotti oikeasti. Sitten yhtäkkiä Jalbitia alkoi heikottaa ja hän kaatui maahan. Viimeisillä voimillaan soitti hän kaverilleen ja kertoi itkien missä oli. Tämän jälkeen kaikki sumeni...
Seuraavan kerran Jalbit havahtui sairaalasta. Hän ei tiennyt miten oli sinne joutunut mutta muisti eiliset tapahtumat. Hänen koko kehoaan oli paikkailtu siteillä ja laastareilla ja hänen naamansa oli aivan ruhjeilla. Jalbitia itseä rupesi taas itkettämään koska hän pelkäsi suunnattomasti että hänelle olisi tullut jokin pysyvä vamma. Hetken päästä hänen äitinsä, siskonsa ja hyvä ystävänsä tulivat kaikki myös itkien huoneeseen ja juoksivat halaamaan Jalbittia. Kaikki he olivat peloissaan ja huolesta sekaisin. Tämän nähdessään Jalbit alkoi itsekin itekä vain enemmän ja sanoi: "Anteeksi..." Samassa huoneeseen ilmestyi lääkäri psykiatriselta osastolta. Jalbit nousi vähäisillä voimillaan ylös, katsoi lääkäriä ja itkuisella sekä voimattomalla äänellään hän kysyi: "Saanko mä nyt apua...?""
Tämä nuori poika haki apua eikä häntä autettu. Hänellä taisi mennä liian hyvin. Sen takia hän sortui itsemurhayritykseen vaikka hänellä ei ollut mitään aikomusta tappaa itseään. Itku kurkussa hän joutui satuttamaan itseään... Ja vain sen takia että hän halusi huomiota ja apua! Valitettavaa on että tällaiseen moni nuori todellaa saattaa sortua koska heistä ei välitetä....
Se on hyvä että sairaanhoitomme on tasokasta.... Mutta onko SE oikein että nuorten on pakko vähintään yrittää tappaa itsensä ennen kuin heistä ollaan oikeasti huolissaan.... ONKO!?!?!?
V*TTU ONKO?!?! SANOKAA NYT HEMMETTI JOKU?!?!?
